Seppo Määtän kertomuksia

Seppo Määtän kertomuksia.

Kertomukset siirretty yksiin ”kansiin” vieraskirjasta.

 

20. marraskuuta 2003 19:41:51

Sattuipa, että Hartikaisen Martti ja Kukkosen Kauko varastivat isiltään
tupakkaa. Tupakka oli sota-ajan parasta pillitupakkaa eli oikein Klubia.
Kolme askia niitä kaikkiaan oli ja porukalla haettiin piilopaikkoja, joissa
voitaisiin öyhkyytellä ihan niinkuin isot miehet. Lavin Maija-Liisan
leikkimökki oli hyvä paikka, samoin kuin osuuskaupan varaston vintillä
sahanmuhien päällä. Siellä me ährättiin tulen kanssa, kun tupakkia
sytyteltiin. Sattuipa sitten kerran, kun olimme menossa Pernulan Kalle
Määtän lantaliiteriin tupakalle, niin siitä lähellä Kirkkotietä pitkin
asteli Ervastin Seppo. Mehän rupesimme kutsumaan Seppoakin porukkaan. Kyllä
hän ensin vastusteli, koska hänen piti mennä hammaslääkärille. Kuitenkin
Seppo liittyi porukkaan ja jengi oli saanut yhden sankarin lisää.
Vastaanottoaika hammaslääkärille hurahti ohi, eikä Seppo sinne sitten
kerennytkään.
Illalla Ervastilla oli perhe koolla ja isä-Alia kiinnosti, miten
nuorimaisensa oli selviytynyt hammashoitolassa. En tiedä, miten Seppo oli
yrittänyt selvittää asiaa, mutta ei kai ihan Alia tyydyttävästi, koska oli
aikonut katsoa pojansuukalustoa. Seppo tietysti vastusti ajatusta, mutta
eihän siinä ollut iloa eikä armoa. Golgatalle vaan. Kun Ali-isä kurkisti
pojan suuhun, tunsi hän nenässään pillitupakan hajun. Mitä sitten tapahtui
voi vain kuvitella, mutta Ervasteillakin oli kuulemma varattu leveä
sotilasvyö tiettyjä tarkoituksia varten

 

20. marraskuuta 2003 19:29:22

Minähän olin oikkupoikana tavattoman kiltti. Niin ainakin kaikki sanoivat,
varsinkin naapurit. Kilttihän minä olinkin. Sitä minä kuitenkin monesti olen
kovasti ihmetellyt, miksi kuitenkin sain kokea piiskan viuhumista
takalistossani. Ajattelin tässä kertoilla kokemuksistani, joita minulle on
sattunut elämäni varsitiellä:
Kerran yhtenä yönä saksalainen pommikone oli ollut palaamassa
pommituslennolta ryssän puolelta, missä se oli saanut osuman eikä jaksanut
palata kotikentälleen vaan putosi Kuusamojärven Vihtasaaren kohdalla jäälle.
Kun aamulla tieto tästä tuli meidän poikien korviin, niin tottakait sitä
lähettiin tarkastelemaan lähemmin. Suksilla pyyhällettiin pitkin järveä
koneelle. Eihän me päästy lähellekään koko rakkinetta, kun sakemannit olivat
laittaneet pyssymiehen vartioon koneen vierelle.Siinä kun kierreltiin ja
katseltiin vähän aikaa niin ei auttanut muu kuin palata tyhjin käsin kotiin.
Menomatkalla erosin porukasta ja siinä kun hiihtelin niin päätin oikaista
sairaalan rannan kautta koti Pernulaan. Lähellä rantaa jää yhtä-äkkiä petti
allani ja putosin jään läpi. Onneksi siinä oli matalaa niin, että kastuin
vain vyötäisiäni myöten. Pääsin omin avuin ylös. Syy miksi jää tällä
kohdalla oli heikkoa oli siinä, että sairaalan paskaviemärin pää päättyi
siihen ja lämmin sairaalatuote oli haurastanut jään. Kun pääsin takaisin
jäälle, tunsin nenässäni kuinka vaatteeni haisivat kaikelle töhnälle, minkä
sairaalasta oli päästetty tulemaan. Hiihtelin kipin kapin kotiin. Äiti-Hanna
oli juuri lämmittämässä pirtin uunia kun meikäpoika astui pirttiin. Koko
tupa hunajoi tuoksuani ja samassa kun äiti tajusi tilanteen, hän harppasi
luokseni ja rettuuti porstuvaan, missä minun piti riisua kaikki kamppeet
päältäni. Kun palattiin pirttiin, löytyi pirtin ovan karmilaudan ja seinän
välisestä raosta metrinen koivun oksa, joka kohta lauleli ylistystä pitkin
alastonta pintaani suorittamani urotyön johdosta. Vasta tämän toimenpiteen
jälkeen seurasi kuulustelu tapahtumasta. Rauhoituttuaan äiti istutti minut
avonaisen pirtinuunineteen lämpiämään ja toi uudet puhtaat vaatteet.
Tapaus ei ole jättänyt minulle mitään raumoja. En ainakaan tunnusta.

 

 

19. marraskuuta 2003 20:56:53Kerran ennen sotia olimme eräänä päivänä koko perhe kotiaituuksessa heinänteoassa. Kun illalla tuli kotiin lähdön aika ja koska meillä oli vain kaksi polkupyörää käytettävissä, niin kulkujärjestys oli seuraavan lainen.Ensiksi lähdimme äiti ja minäyhdellä pyörällä ja minä palauttaisin pyörän niitylle ja tulisin sitten isän kanssa yhdessä. Matti ajaisi yksinään toisella pyörällä. Kun menin takaisin niitylle, niin päätinkin, että minä olen se, joka ajaa yksin ja Kalle ja Matti tulevat yhdessä toisella. Minun järjestelyni eivät sopineet isälle ja niinpä siitä syntyi melkoinen suukopu. Siinä toratessamme ilmestyi kolme sakemannia pellon reunalle ja istuutuivat kaatuneen tukin päälle ja seurasivat edessä tapahtuvaa näytelmää. Lopulta Kalle hermostui niin, että ruotasi vyöltään remmin ja lähti minua kohti vauhdilla. Minä pakoon. Juuri, kun isä oli lyömäetäisyydellä ja aikoi tähdä sivalluksen, häneltä putosivat vyöttömät housut kinttuihin ja lensi silmälleen ketoon. NO, ei se Kalle tähän lannistunut, vaan uusi yritys, mutta edellinen tapaus uusiutui. Siihen se takaa-ajo jäi nauruhan siitä repesi niin meillä asianomaisilla kuin myös tukilla istuvilla sakemanneillakin. Lopputulos oli, että kotia mentiin Hannan ja Kallen suunnittelemalla tavalla.                                                                             



Lapsuus sotavuosina

 

  Muistikuvani maailman historian 1930 - luvan tapahtumiin ovat henkilökohtaisella tasolla vähäiset. Tosin tiedän niistä jotakin, mutta ne olen saanut jälkikäteen lukemani ja aikalaisten kertomusten perusteella. Synnyin joulukuussa 1936, joten olin talvisodan syttyessä vasta vähän vaille kolme vuotta vanha. Jos jotakin on muistissani ennen talvisotaa niin ne ovat saattaneet sekoittua muihin tapahtumiin eri aikoina.

   Talvisodan  evakossa meidän perheemme oli majoitettuna Iissä. En muista, mikä oli talon nimi, mutta siellä oli iso pirtti, jota yhteisasuimme talonväen ja erään toisen evakkoperheen kanssa. Meidän perhettä oli vakituisesti vain äitini, veljeni Matti ja minä. Isäni oli Kuusamon sotatoimialueella ja hänen tehtävänsä oli pääasiallisesti toimia ambulanssin kuljettajana.

  Iin evakkoreisulta minulla on kaksi selkeää muistikuvaa, jotka varmasti pikkupojalle olivat merkittäviä.  Mehän olimme evakossa kevääseen 1940. Muistan, kuinka isä tuli viimeinkin hakemaan perhettään kotiin. Hänen lähestyessään asuinpaikkaamme olin ulkona leikkimässä, kun koiramme Vekku säntäsi tielle vauhdilla haukkuen vimmatusti ja iloisena häntäänsä heiluttaen, koska oli tunnistanut tulijan. Itsellenikin odotettu tapaaminen oli mieleinen.

  Toinen tapaus sattui myös keväällä, vähän aikaisemmin äskeistä. Olimme ulkona rapakoissa leikkimässä, kun piha piiriin ilmestyi Paakkarin Kalle, paikallinen hyväntahtoinen kylähullu. Hänellä oli paksu talvinen palttoo ainoana asunaan ja kohta kun hän tuli luoksemme hän levitteli takkiaan, jonka sisältä paljastui  alaston miehen rumilus. Äitini oli huomannut tämän tilanteen ja tuli nopeasti paikalle komentaen meidät kakarat pirttiin. Juoksimme kiireenvilkkaa pirtin ikkunaan  kurkkimaan pihan tapahtumia. Ei Kalle kauaa pihalla viipynyt. Aikuiset ohjasivat hänet hienovaraisesti eteenpäin.

  Isäni oli siis Kuusamossa . Hän kertoi joitakin kohdalleen sattuneita tapauksia, joista tämä seuraava on jäänyt mieleeni: Kirkonkylän puhelinkeskus toimi puisessa, pienessä , kaksikerroksisessa talossa , nykyisen Kitkantien ja Vienantien risteyksessä ( Arvelen, mutta en ole varma, että talon omisti Korhoset ). Tänne keskukseen isäni oli menossa asioimaan, kun samanaikaisesti oli päällä ilmahälytys. Juuri, kun hän oli astunut porstuvaan putosi pommi pihalle lähelle taloa seurauksella, että porstupa irtosi talosta ja lensi kymmenkunta metriä paikaltaan isäni mukanaan. Hän selvisi kuitenkin vähin vaurioin tästä ilmalennosta, vain hiusrajaan jäänyttä arpea hän kantoi muistona tästä tapauksesta. Talosta särkyivät kaikki ikkunat ja tietysti paikkoja hajosi. Keskusneiti oli säikähtyneenä ja sokissa rynnännyt ikkunasta ulos raamit kaulassa ja juossut lähellä olevaan pommisuojaan kysellen koko ajan: ” Olenko minä hengissä ? “

  Välirauhan aika oli suhteellisen rauhallista, vaikka sodan uhka oli koko ajan päällä. Aikuiset kertoivat tämän tästä desanteista ja vakoilijoista, joita oli liikkunut näillä seuduilla. Kuitenkaan nämä asiat eivät tuntuneet pelottavilta, vaan jännittäviltä. Kirkonkylällä asuvalla lapsella oli turvallinen olo kotiväen ja tuttujen naapureiden lähellä. Tältä ajalta on mieleeni jäänyt myös useat atimomatkat Heikkilään ja Eksymälle mummon, ukin, tätien,  enojen, setien ja serkkujen luo.

  Kun jatkosota sitten syttyi, ruvettiin suomalaislapsia siirtämään turvaan Ruotsiin. Olin yksi heistä sotalapsista, vaikka se tavallaan ei  taustaani ajatellen minulle olisi kuulunutkaan. Kuitenkin pääsin mukaan, koska sellaiset lapset, jotka olivat suurperheistä  ja etuoikeutettuja eivät olleet innokkaita lähtemään, jäi siirtolaiskiintiöstä paikka siten meikäläiselle.

Ruotsin kotini oli Skellefteån kaupungista sisämaahan päin  Jörn- nimisellä paikkakunnalla, jonka ohi kulki rautatie. Samaan kylään tulivat myös Kuusamosta Nuoran Unto ja serkkuni Leinosen Heino, joka siirtyi myöhemmin eri paikkakunnalle. Kotini Ruotsissa oli maalaistalo, jota hoitivat iäkkäät Hulda ja Arvid Johanson yhdessä  tyttärensä Siirin ja tämän miehen Lennardin kanssa. Siirillä ja Lennardilla oli pieni tytär Vivian.  Perhe oli mukava ja kyllä he yrittivät pitää huolta meikäläisestä, mutta kuitenkaan en tuntenut olevani oikeassa paikassa. Kerran, aivan siellä oloni alkuaikana, Johansonit järjestivät juhlan, johon saapui joukko kyläläisiä. Ruotsalaisten juhliessa me Suomen pojat käppäilimme talon navettaan ja purimme yhteistä koti-ikäväämme noitumalla selvällä suomen kielellä. Ruotsissa oloaikani kesti vain toista vuotta, koska minua vaivannut kova koti-ikävä ei hellittänyt, oli minun päästävä takaisin kotiin Kuusamoon.

  Paluusta kotiin muistan monia asioita. Tulimme junalla Ouluun ja siitä postiautolla jyrryyttäen Kuusamoon. Littowin Aaro oli postiauton kuljettajana. Kun saavuimme silloisen postin pihalle, joka nykyään on osuuskaupan edustalla oleva tori, olivat äitini, isäni ja veljeni Matti minua vastassa. Ensimmäiset sanani olivat heidät nähdessäni:” Isä, äiti, Matti ja perkele”.- Lienenkö tuolla viimeisellä tarkoittanut itseäni.

  Ruotsissa  ollessani olin unohtanut suomen kielen lähes kokonaan, joten kommunikointi aluksi tuotti vaikeuksia. Kerran äitini oli pyytänyt kirkkoherra Antti Poukkulaa keskustelemaan ruotsiksi kanssani, mutta olin kai jotenkin pettynyt hänen kouluruotsiinsa,  joten olin tokaisut: “Du kan inte tala svenska” ja jutut jäivät siihen.

  Vähitellen kotiin paluun jälkeen mukauduin taas tähän kuusamolaiseen elämänmenoon, jota sävytti  jatkuva sodan läsnäolo. Rintamalta tuotiin kaatuneita melkein päivittäin. Koska Kuusamon Kirkonkylällä ei vielä

 

silloin ollut isoja saleja, joissa olisi voitu pitää hautajaisia, olivat talot, joissa oli isot pirtit näiden tilaisuuksien pitopaikkoja. Meillä oli sellainen ja muistan, että kerrankin yhtenä päivänä oli peräti kolmen kaatuneen muistotilaisuudet meillä.

  Kirkonkylän koulussa toimi sotasairaala. Vietimme monesti aikaamme koulun pihapiirissä. Liiterissä oli paikka, johon oli kasattu kuolleita.  Osa heistä oli rintamalla kaatuneita ja osa taas sotasairaalassa vammoihinsa kuolleita. Kävimme joskus kurkistamassa lakanoilla peitettyjä ruumiita. Varsinaisena sairaalana toimi koulun päärakennus. Luokat oli ahtauteen asti täynnä sänkyjä ja varsinkin isossa voimistelusalissa vain kapeat käytävät erottivat sängyt ja sänkyrivit toisistaan. Jotkut haavoittuneista pyysivät, että laulaisimme heille ja muistan laulaneeni “ Taistokomppanii verraton “

  Sitten tulivat sakemannit. Siitä alkoi aikaisemmin näkemätön vilske Kuusamossa. Ensimmäiseksi heidän täytyi järjestää joukkojen muonitus ja muukin huolto. -Kuusamon osuuskaupalla oli neljän tien risteyksestä kirkkoon päin Kitronintien varressa rakennus, jossa olivat elintarvikemyymälä, ravintola, josta käytettiin  lisänimeä “ Pömilä “ ja leipomo, jonka ikkunat näkyivät “Vaksilan Kallen suutariverstaan Kilstuvan ja osuuskaupan varaston välistä meidän pihalle. Tänne leipomoon saksalaiset tulivat valmistamaan ensimmäiset  paistoksensa, koska omat tarvittavat tuotantolaitokset vielä puuttuivat. Osuuskaupan leipurin pojan Riston kanssa olimme katselemassa tätä touhua. Suuren leipätaikinan vaivaaminen oli mielenkiintoista. Isoon puiseen sammioon kaadettiin taikina-ainekset. Kaksi raavasta miestä riipaisi päällimmäiset housunsa jaloistaan ja pesivät karvaiset koipensa, jonka jälkeen he hyppäsivät sammioon sotkemaan leipäaineksia taikinaksi.  Taisi siinä muutama jalkakarva sekoittua lisähöystöksi. Tämä asia on kyllä valehtelematon tosi. Tällä tavalla kait täytyi suuri taikinaerä valmistaa, koska siihen aikaan ei ollut tarvittavia koneita. Lopuksi leipurit rupesivat valmistamaan kakkuja ja nisuja. Näitä taikinoita ei vatkattu jaloin, vaan siististi käsin. Pullataikinaan leipurit panivat mm. rusinoita, joita muutamia tipahteli pöydän alle lattialle. Me  Riston kanssa konttasimme poimimaan ja maistelemaan näitä harvinaisia herkkuja. Jäljestä päin minulle on tullut mieleen, että leipojat taisivat tahallaan antaa rusinoiden tippua lattialle niin runsaasti. Lopulta sakemannit  työnsivät kummallekin täysinäisen pussin rusinoita. -Siinä paikassa lähdin heti kotiin leveilemään aarteineni. Se oli pöljästi tehty. Kun äiti näki rusinat ja kuuli siihen liittyvän tarinan, otti hän pussin parempaan talteen. Eihän silloin sota-aikana rusinoita ollut kylvää muilla kuin saksalaisilla. Kyllä harmitti, mutta toisaalta pääsiväthän toisetkin osalliseksi herkusta.

  Kuusamo oli saksalaisten joukkojen täydennyspaikkakunta ja välietappi rintamalle. Eräät huoltojoukkojen sotilaat asuivat vakituisesti paikkakunnalla ja vapaa-aikoinaan he pääsivät tutustumaan paikallisiin asukkaisiin. Meillä kävi säännöllisesti Georg - niminen sotilas, jonka toimenkuva asemapaikallaan oli toimia keittiön pomona. Hänellä oli varmaan vaimo ja lapsia kotimaassaan, koska aina meille tullessaan hän makeilla tuomisillaan muisti nimenomaan minua. Me olimme  “kampraatteja”. Eräänä päivänä hän meillä käydessään teurasti lehmävasikan ja käytti siitä saatavan ruoka-aineet niin tarkkaan, ettei jäljelle jäänyt kuin vähän karvoja, rapamaha ja pikkuinen suolen pätkä.

  Jatkosodan aikana   asuinpiirini oli pääasiallisesti neljäntienristeyksen seutu. Muutamat satunnaiset reissut Lopottiin, Torankiin  ja Lahentaakse ovat poikkeuksia päivärutiinista. Syksyllä 1943 aloitin koulun käynnin Kirkonkylän kansakoulun ensimmäisellä luokalla opettajanani Ida von Rutenhjälm. Sodan tuntu oli myös koulumaailmassa. Ilmahälyytysten sattuessa tunti keskeytettiin ja poistuimme luokista. En muista, oliko meillä mitään varsinaisia pelastautumisharjoituksia, mutta talvella meillä oli pulpeteissa kotoa tuotu lakana. Se oli otettava mukaan luokasta poistuttaessa ja sen alle piilouduttiin hankeen, etteivät vihollisen pommittajat ja hävittäjälentäjät olisi nähneet meitä.

  Syksyllä 1944 sotatoiminnassa tapahtui sellainen käänne, että entisestä vihollisesta  tuli aseveli ja aseveljestä vihollinen. Alkoi Lapin sota. Sen seurauksena kuusamolaisten oli lähdettävä evakkoon. Koulun toista luokkaa ehdin käydä alun toista viikkoa, kunnes tuli kehoitus lähteä evakkoon. Ei ollut monta päivää aikaa valmistautua lähtöön. Paperisia säkkejä ja pahvilaatikoita sekä paperinarua sai hakea Kirkkotien varrella olevasta Spädin talon ulkovarastosta. Vain tärkeinä pidettävät tavarat tuli pakata ja kasata ne keskelle huonetta. Tavarat haettaisiin myöhemmin kuorma-autoilla vietäviksi evakkopaikkakunnalle.

  Lopulta oli lähdettävä. Viimeisenä tehtävänä isälläni oli tappaa meidän kukko ja neljä kanaa, koska ei niitä ei voitu ottaa mukaankaan. Meillä oli kuusi lehmää, joiden kanssa matka alkoi. Muistan kuinka käännyin Kilstuvan ja leipomon solassa katsomaan taakseni kotipihalle.  Näky on vieläkin elävänä mielessäni.

  Joukkoomme liittyi naapureiden karjoja ajajineen. Olipa karjaa, joilla ei ollut omaa väkeä paimentamassa. Ensimmäisenä päivänä kuljimme karjan kanssa  neljän tien risteyksen ohi Kitkan tielle, Nilon pitkänaukean jälkeen Meskusvaaraan johtavalle tielle. Meskusvaarassa  yövyimme. Seuraavana aamuna matka jatkui tiettömänä, koska maantie loppui Meskusvaaraan. Puihin oli kirveellä pilkoitettuja merkkejä, jotka ohjasivat seuraavaan kohteeseen. Tämä järjestely oli siksi, koska Ouluun menevä maantie oli varattu sotilasliikenteelle, eikä siviilikuljetuksille ollut siellä tilaa. Karjaa oli vaikea kuljettaa varsinaista pilkoitusta seuraten. Joskus kävi siten, että joku lehmistä poikkesi laumasta ja eksyi tai vajosi suohon. Kerran ainakin sattui, että lehmä upposi hetteiseen suohon niin syvälle, ettei sitä voitu sieltä pelastaa, vaan se oli lopetettava siihen paikkaan.

  Kuljimme sellaisia 25 - 35 km päivämatkoja. Meille oli osoitettu evakkopaikkakunnaksi Oulainen, jonne matka kesti alun viidettä viikkoa. Olihan se pienelle pojalle kuntoa vaativa suoritus. Monta kertaa laiskutti ja väsytti niin, että karja sai etumatkaa ja huiteli kaukana edessä.  Isäni keksi mielestään hyvän keinon minun kävelyvauhtini parantamiseksi. Hän tiesi unelmani tulla isona lentäjäksi ja tähän perustuen hän otti puheeksi  aina vähän väliä lentämisen. Lupasipa hän ostaa minulle ikioman lentokoneen, kunhan päästäisiin Oulaisiin. Ei lentokonetta minulle ostettu. Toisaalta kai minä tämän höynäytyksen tajusin jo silloin, joten ei siitä ainakaan pitkäaikaista katkeruutta koitunut mieltäni rasittamaan. Kuljimme siis päivittäin sellaisen matkan, joka karjalle oli sopiva vaikka tietysti rasittava. Ainoastaan kahtena päivänä päivätimme eli lepäsimme. Toisen päivän matkaseisaus johtui siitä, että äiti sairastui ja itki koko päivän. Oli saatu tietää, että meidän kotitalo oli poltettu. Se päivä tehtiin siis surutyötä. Eräänä päivänä oli kuljettu tavallista pitempi matka ja olimme saapuneet majapaikkaan suorittaneet iltatyöt ja asettuneet jo “yöpuulle”, kun tultiin sanomaan, että nyt pitäisi jatkaa vielä kahdeksan kilometriä, koska parin kilometrin päässä olevan maantiesillan aikovat sakemannit räjäyttää yön aikana. Eihän siinä auttanut muu kuin jatkaa matkaa. Ylittäessämme siltaa näin hämärtyvässä syysillassa, että sillalla oli useita palopommeja ja tavattoman paljon mustaa tapsijohtoa. Uudessa majapaikassa ei unta tarvinnut herutella. Vanhempani kertoivat kuulleen sen valtavan pamauksen, jonka sillan räjäyttäminen oli aiheuttanut. Minä olin täysin tietämätön yön tapahtumista.

  Lopulta saavuimme Oulaisiin. Vaikka oli lokakuu, maa ei vielä ollut saanut lumipeitettä. Saimme asunnoksemme pienen kamarin toisesta kerroksesta Isotalo-nimisestä talosta, joka sijaisi Parantolan mäellä. Samaan taloon olivat asettuneet Hanna ja Niilo Hartikaisen perhe. Jonkin ajan kuluttua saimme hakea eräältä varastolta osan niistä tavaroista, joita vanhempani olivat kasanneet Kuusamossa pirttimme lattialle. Kaikkea mukaan tarkoitettuja tavaroita  emme saaneet, koska oli monen perheen tavaroita ja kuljetuskalustoa oli vähän. Onneksi kuljetuksiin määrätyt henkilöt viisaasti hoitivat mukaan otettaviksi kerätyt tavarat  tasapuolisesti eri kohteista, joten lähes jokainen perhe sai ainakin jotakin kouriintuntuvaa vanhasta kodistaan.

  Sopeutuminen uusiin olosuhteisiin ei useinkaan ollut helppoa. Henkisesti oli raskasta, kotona totutusta aineellisesta hyvinvoinnista täytyi tinkiä ja kun osalle  uuden paikkakunnan ihmisille evakot olivat toisen luokan eläjiä, joille sai purkaa ilkeyttään häpeilemättä. Rasisti-sanaa ei tuolloin vielä silloin yleisesti tunnettu, mutta sitä se oli. Oli tosin ihmisiä, jotka ymmärsivät meidän evakkojen tilanteen, mutta he olivat suurimmaksi osaksi niitä, jotka seurasivat äänettömänä tapahtumia eivätkä uskaltaneet tuoda kantaansa esille. Meidän asuinympäristössä oli näitä ymmärtäväisiä ihmisiä vai enkö tiedostanut niiden muiden olemassaoloa.  Vanhemmat ihmiset eivät ainakaan niistä  puhuneet. Sen sijaan koulussa ja koulumatkalla jouduin monesti sanaharkkaan, räkyttämään vastaan ja tappeluunkin toisten koululaisten kanssa.

  Isotalon naapurissa oli suojeluskunnan talo, johon armeliaat paikkakuntalaiset keräsivät vanhoja kamppeitaan evakoille jaettaviksi, siis nykykielellä voisi sanoa, että jonkinlainen kirpputori. Samoin sinne tuotiin myös Unrran avustustavaroita eli Amerikan Suomeen antamaa apua. Pahat kielet kertoivat, että tämä Amerikan apu pääsi evakoille jakeluun vasta sen jälkeen kun paikkakunnan vastuujakajat olivat ensin päältä lokaanneet parhaat palat. Äitini ylpeyskö lienee ollut syynä siihen, ettei hän lähtenyt “armopaloja” hamstraamaan. Oli asia niin tai näin, minua ei nolottanut, minä menin. Valitsin mielestäni tarpeellista tavaraa. Haarukoita, veitsiä, lusikoita, juomalaseja ja puisen pesuvadin. Eräässä vaatekasassa silmiini osui lakki, jonka mallisia olin lehtien valokuvissa nähnyt kilpahiihtäjillä. Kerkisin haalia sen itselleni, sillä eräs toinenkin vähän minua vanhempi poika oli aikeissa omia sitä.

  Tyytyväisenä itseeni  lopulta menin kortteeriin. Otti se äiti tuomiseni vastaan eikä käskenyt viedä takaisin. Minä puolestani pidin aarrettani päässäni koko illan, enkä meinannut ottaa sitä pois edes nukkumaan mennessä. Seuraavana päivänä mennä lesotin kouluun upea hiihtäjän lakki päässäni. Koulun portilla oli joukko paikkakunnan poikia, joukossa joku isompikin, jotka minut huomatessaan kehivät ympärilleni. Ajattelin itsekseni: ”Varmaan he olivat huomanneet uuden hienon lakkini. “ Ensimmäiseksi kuitenkin joku joukosta sanoi ivallisesti: “ Onpa evakolla hieno lakki .” Kaikki alkoivat nauraa räkättää ja hämärästi vielä kuulin, kun joku sanoi, että papin pojan lakki. Suojeluvaistoni sumentui. Samassa ryntäsin lähimmän kimppuun, jolloin sain koko sakin niskaani. Pahasti siinä olisi varmaan käynyt, mutta evakkopojan onneksi paikalle tuli opettaja, joka lopetti epätasaisen kamppailun. Sen talvisen päivän vietin koulun välitunnit avopäin. Kortteeriin päästyäni kaivoin “hienon” lakkini repusta ja paiskasin sen nurkkaan. Sen jälkeen en koskenut koko komeuteen.

  Toinen nolo tilanne oli kevättalvella koulun hiihtokilpailuissa. Ensinnäkin minun suksissani oli nahkamäystimet ja hiihtokenkinä kippurakärkiset saappaat, kun taas joillakin oli oikeat lukkositeet ja tietysti asianmukaiset kengät. Toiseksi sauvoinani oli isäni vuolemat puukepit, joissa olivat vanerilevystä  tehdyt sommat. Nämä “huippuvälineet” herättivät muissa ivallista hilpeyttä, jonka kohde vähitellen siirtyi vaatetukseeni ja minuun itseeni. Tällä kertaa jaksoin hillitä itseni, vaikka lujille se otti. Kyllä niitä noloja ja katkeraksikin kokemiani tilanteita oli useampiakin, mutta nuo edellä ovat päällimmäisenä mieleeni.

 

  Kansakoulun toisen luokan kävin Oulaisten Kirkonkylän koulua, vaikka kevätlukukauden aikana muutimme Kalliokankaalle, joka oli kolme kilometriä Kirkonkylältä Ylivieskaan päin. Kolmannen ja neljännen luokan kävin Jauhinkankaan koulua. Täällä myös oli samat asetelmat lähinnä paikkakunnan ja evakkopoikien kesken kuin Kirkonkylälläkin. Tosin Oulaisten törmäperäläiset olivat kuusamolaisten puolella. Törmäperällä asui useita evakkoperheitä ja niistä oli paljon koululaisia, jotkut yli-ikäisiä tavalliseen kouluun, joten siellä kuusamolaisten valta-asema teki heidät yhteistyöhalukkaiksi. Jauhinkankaalla ei ollut välituntivalvontaa, joten siellä syntyi aikamoisia mylläköitä eri osapuolten kesken. Aluksi tappelut käytiin räkyttäen, käsirysyssä ja nyrkein, mutta sitten tulivat kuvaan kepakot ja jopa halot. Piha-alue jakaantui paikkakuntalaisten ja evakkojen hallitsemiin. Alueiden rajalla seistiin aseet kädessä rivissä vastakkain ja heristeltiin ja räksytettiin puolin ja toisin. Jos joku lähestyi vastustajaa, hänet palautettiin keppejä heristämällä takaisin ruotuun. En muista, että pahempia moukaroimisia ja vahinkoja olisi sattunut, se oli vain sellaista “nyrkit taskussa”  heristelyä. Oppituntien ajaksi aseet piilotettiin, etteivät viholliset  niitä vain pääsisi omimaan seuraavalla välitunnilla, jolloin olisi syntynyt epätasapaino “armeijojen” välillä. Kerran näin, kuinka eräät viholliset kävivät haalimassa meidän aseemme omalle puolelleen. Jäin kytikselle ja sitten hetken päästä menin puolestani ja palautin aseet korkojen kanssa meidän puolelle. Myöhästyin tietysti tunnilta ja vaikka pyysin kauniisti anteeksi ei opettaja heltynyt, vaan seisotti minua koko lopputunnin. Mielelläni kuitenkin kärsin rangaistuksen, sillä olinhan tavallaan sankari, joka uhrautui “aseveljien” puolesta. Kotimatkani kuljin kahden paikkakunnan pojan kanssa osan matkaa. Matkat menivät rauhallisissa merkeissä sen jälkeen, kun serkkuni Tauno oli pitänyt pojille puhuttelun luvaten uuden käsittelyn jos tie ei riitä myös Sepolle. Kalliokankaalla oli vain kaksi taloa. Toinen oli kokonaan evakkojen käytössä. Siinä talossa asuimme aluksi Pitkästen kanssa. Me asutimme isoa pirttiä ja Pitkäset yhtä suurta kamaria.  Pitkästen lähdettyä koti-Kuusamoon jäi koko rakennus, navetta ja sauna meidän käyttöömme. Naapuritalossa asui paikkakuntalainen perhe, joiden kanssa meillä oli lämpimät välit. Heillä oli maatila peltoineen ja karjoineen. Olimme heillä talkoissa keväällä  toukotöissä ja syksyllä elonkorjuussa. Saimme lainaksi heidän hevostaan aina kun meillä oli tarveajoa. Emännät kantoivat toisilleen lämpimäisiä ja ryystivät korviketta toistensa luona tämän tästä. Talossa oli kaksi alle kouluikäistä poikaa, joiden kanssa joskus leikin.

  Oulaisten Törmäperällä oli kunnalliskoti, joka oli otettu tai ainakin osa siitä sairaalaksi. Kuusamon kunnanlääkäri Ali Ervasti oli siellä ylilääkärinä. - Äidit yleensä ovat huolestuneita  jos lapset eivät  syö heidän mielestään hyvin tai jos syövät eivätkä kasva ja liho. Meidänkin äiti päätteli jossakin vaiheessa, että minulla olisi matoja ja niinpä hän kiikutti minut Ervastin vastaanotolle. Minut otettiin sairaalaan. Siellä minulle syötettiin kaiken maailman kapsellit ja karvasveet ja jäätiin odottamaan yön ajaksi tuloksia. Seuraavana päivänä piti potassa näkyä hoidon tulokset,  mutta eipä näkynyt. Tyhjästä on paha nyhjästä, vain kuiva pieru todisti, ettei niitä matoja ollut.

  Asuimme Oulaisissa kaksi  vuotta, kunnes lähdimme haalautumaan lähemmäksi Kuusamoa. Muutimme Kiimingin Jäälinkylään, missä kävin kansakoulun viidennen ja kuudennen luokan. Aluksi asuimme Jäälin järven rannalla Romulaksi kutsutussa talossa. Talo oli vanha, mutta hyvä siellä oli asua. Nimensä se oli saanut varmaa siitä, että sen pintavuoraus oli kokonaan suoritettu kattopäreillä, jotka olivat ajan patinoimia ja vähän repsahtaneita. Talo oli sen vuoksi  erikoinen ja ympäristöstään poikkeava.

   Noin kilometri meidän kortteerista, Virran talossa, asuivat kuusamolaiset AatoTörmäsen  ja enoni Eetu Eksymän perheet. Olimme usein yhteydessä toistemme kanssa. Olihan meillä sukusiteet. Romulassa asuessamme meillä oli käytössä pieni maatilkku, jossa kasvatettiin juureksia  ja vihanneksia. Minullakin oli pieni alue hoidettavana ja en tiedä miten olin tullut liittyneeksi 4 H:n kerhoon. Kesän kuluessa kerhoneuvoja poikkesi tarkastuskäynnillä puutarhassani. Ainakin kerran hän näki minun kantavan kasveille kasteluvettä läheisestä järvestä. Käydessään minun palstallani kerhoneuvoja kehui sitä  alueensa parhaiten hoidetuksi.  Syksyllä minä olisin kuulemma saanut palkinnon parhaasta kasvimaasta, mutta palkinnon saanti tyssäsi siihen, että äiti oli antanut sen hoidossa liian tuntuvaa apua.

  Kerran keskikesän aikaan Romulan vastarannalle kuivalle kanervaiselle kankaalle tulivat kommunistien  pioneerit pitämään leiriä.  Uteliaisuudesta menin sinne parin kaverini kanssa seuraamaan heidän touhujaan. Ei meitä sieltä häädetty pois, vaan saimme olla vapaasti mukana. Saimmepa heidän ruokaansakin, joka oli sen aikaisiin olosuhteisiin nähden erikoisen ravitsevaa ja maukasta. Olimme mukana myös ohjelmallisella iltanuotiolla.

  Romulassa asuimme vuoden, jonka jälkeen siirryimme järven toiselle puolelle Heikinheimojen, talviasuttavaan huvilaan, heidän vapaa-ajan asuntoonsa. Heikinheimot itse asuivat Oulussa. Talossa oli aikaisemmin hoidettu minkkejä, joiden tarhat olivat nyt varastoina. Siellä oli iso navetta. Lehmiä oli kymmenen hevosia kolme  ja pari sataa kanaa. Navetassa ja tallissa vilisi lisäksi julmetun suuria rottia, jotka olivat jyrsineet koloja ympäri rakennusta. Rotat olivat taitavia munarosvoja. Tilalla kasvatettiin myös sokerinjuurikkaita, jotka sadon kypsyttyä keitettiin isossa padassa ja sitten puristettiin siirapiksi. Meidän tuli vuokravastikkeeksi hoitaa kaikkia tilan töitä. Äidin tehtävänä lisäksi oli huolehtia Heikinheimojen huonekasveista. Minulla oli porttikielto herrojen puolelle. Naapurissa asui parikunta, joiden lähes aikuinen poika, kulki Oulussa oppikoulussa. Jäälistähän on vain 15 kilometriä Ouluun. Syksyllä sain tältä naapurin pojalta pieneksi jääneet hokkarit, joilla opettelin luistelemaan ja niiden kanssa viihdyin jäällä niin hyvin, että koulutehtävät jäivät tekemättä. Äidille vain huikasin, että ei tullut mitään läksyksi.

  Viimein vuoden 1949 keväällä pääsimme muuttamaan takaisin Kuusamoon. Syy, miksi evakkomatkamme kesti lähes viisi vuotta, oli siinä, että isä oli Kuusamossa jälleenrakennushommissa sahaamassa rakennuspuita eri puolilla pitäjää ja oman talon rakentaminen sen vuoksi viivästyi. Meidän tontilla ei ollut vielä päärakennusta tullessamme koti-Kuusamoon. Ainoastaan navetta ja sen vieressä väliaikaisasuntona  3 x 4 m pieni kömmänä. Huoneessa oli pieni hella, pöytä ja pari jakkaraa. Ahdasta oli. Muistan, että kerran meille tuli sukua syrjäkyliltä ja silloin meitä nukkui kaksitoista henkeä siskonpetiä asuntomme lattialla.

 

Joka tapauksessa kierros oli umpeutunut ja olimme aloittamassa uutta vaihetta elämässämme. Kaikesta edellä olevasta  on nyt kulunut yli 50 vuotta. Olin silloin lapsi enkä usko, että tapahtumista olisi jäänyt mieltä painavaa traumaa, sillä aina oli kuitenkin vanhempia turvanani ympärilläni, joten koin kaiken vain jännittävänä. Tässä on kertomuksessani on vain muutama sattumus evakkomatkaltani. Silloin tällöin putkahtaa mieleeni jokin tapahtuma näiltä ajoilta. Ehkä niiden muistelemiseen tarjoutuu vielä tilaisuuksia.

 

 

                                                                                                                                   Seppo Määttä

                                                                                                                                   Järvenpääntie 7

                                                                                                                                  93600 Kuusamo

                                                                                                                                   08 - 85 217 85